Autolla ajaminen on ihan hirveää! Se on vaikeaa ja pelottavaa. 
 

Tätä mieltä olen kun autokoulun ajotunteja on takana kaksi. Tärisen pelosta kun nopeusmittari alkaa näyttää neljääkymppiä, ratin kääntäminen on vaikeaa kun hartiat ovat lukossa jännityksestä ja risteystä lähestyttäessä syke nousee niin että voin lähes kuulla veren kohisevan päässäni.
 

Olen pitänyt kiinni suunnitelmasta olla jämähtämättä kotiin äitiyslomalla ja aloittanut autokoulun. Se ei kuitenkaan ole helppoa näin perheellisenä ja etenkin pienen vauvan äitinä.

 

Vauvani on edelleen täysimetyksellä, mutta ei se tarkoita etteikö äidillä voisi olla myös omia menoja :) Ei imetetty vauva muutenkaan koko aikaa rinnalla riipu, syöttöjen välissä voin ihan hyvin olla tunnin tai kaksi pois. Ongelmana tietenkin on se, kenen kanssa vauva on. Syksyn hämärissä ei ole mukava opetella autolla ajoa, joten olisi mukava jos tunteja voisi suorittaa päivällä. Yritän epätoivoisesti keksiä jonkun joka voisi hoitaa mussukoitani tunnin verran joskus päivisin. Toistaiseksi vapaaehtoisia ei ole ilmaantunut. Myös iltapäivään sijoittuvat teoriatunnit aiheuttavat päänvaivaa, koska kalenterimme on jo valmiiksi täynnä lasten ja miehen harrastuksia ja kun tungen oman menoni sinne väliin, on aikamoinen sumpliminen miten kaiken saa toimimaan. Kyllä me saamme sen toimimaan, mutta omatunto soimaa kun muu perhe kärsii minun menoistani. Tiedän että pidemmällä tähtäimellä tämä prosessi tulee helpottamaan elämäämme, mutta nyt tämä on ajoittain hermoja raastavaa. 

 

Tunnustan kuitenkin nauttineeni täysin siemauksin niistä hetkistä kun olen saanut istua yksin (siis ilman lapsia) kuuntelemassa risteysajon haasteita ja maantieajon salaisuuksia. Huonosti nukuttujen öiden, lukuisten kakkavaippojen ja ainaisen kiukuttelun jälkeen on ollut virkistävää päästä nuorison joukkoon tuntemaan itsensä vielä ehkä edes vähän nuoreksi.