Yksi asia, joka minua välillä todella rajusti ahdistaa tässä lasten kanssa kotona olemisessa, on yksinäisyys. Kun olin töissä ja opiskelin, tapasin päivittäin kymmenittäin aikuisia ihmisiä. Ei mennyt tuntiakaan etten olisi keskustellut tai vaihtanut kuulumisia jonkun kanssa. 
 

En ole yltiösosiaalinen, mutta viihdyn ihmisten keskuudessa, pysyn virkeämpänä ja iloisempana kun ympärilläni on muita ihmisiä. Olen yrittänyt kehitellä itselleni tekemistä ja jo isompien lasten harrastuksetkin pitävät huolen siitä ettei koko viikko kulu kotiseinien sisällä. Silti yksinäisyys on välillä riipivää. Arjen kiukutteluja, haastavia tilanteita, kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta on välillä vaikea kestää yksin. Monesti on tullut itku ja mennyt hermot. 
 

Lisäksi minua ihmetyttää tämä "vauvaperheen pitää antaa olla rauhassa" -meininki. Soittelut ja yhteydenotot loppuivat kuin seinään sinä päivänä kun vauva syntyi. Itse yritin olla aktiivinen ja pitää yhteyttä, mutta lopulta väsymyksen ja yksinäisyyden kyllästämänä loukkaannuin tilanteesta. En ole enää soitellut kenellekään ja puhelin on ollut hiljaa jo pian kuukauden.

Minulle on myös käynyt niin huono tuuri, että en ole pystynyt luomaan itselleni ystäväpiiriä, vaikka olen asunut paikkakunnalla jo 8 vuotta. Elämäntilanteista johtuen sosiaalinen ympäristöni on vaihtunut usein, ystävät ovat "tulleet ja menneet", ketään pidempiaikaista ei ole jäänyt rinnalle. Minulla on paikkakunnalla paljon tuttuja, muttei yhtään ystävää.

Mutta näillä mennään. Onneksi minulla on ihana perhe!