Vanhemmuus on niin haastavaa. Esikoisen kanssa tulee jatkuvasti tilanteita, joissa en todellakaan tiedä miten pitäisi toimia. Vauvojen ja pienten lasten kanssa oleminen on siinä suhteessa helppoa, että se on pääasiassa perustarpeiden hoitamista. Syöttämistä, pukemista, vaipan vaihtoa, potalle viemistä, pipien puhaltamista... Voi miten joskus kaipaankaan niitä aikoja ja toivon että saisin joskus tulevaisuudessa kokea nekin uudestaan. 

Nyt kuitenkin koen valtavaa riittämättömyyttä esikoiseni kanssa. Hän ei ole mikään lapsinero. Hän on hypervilkas, hän ei jaksa keskittyä hän ei sitä ja tätä ja totakaan. Mutta en tiedä mistä pitäisi olla huolestunut ja mistä ei! Rakastan esikoistani enemmän kuin pystyn edes kuvailemaan. Minun mielestäni hän on aivan loistava lapsi! Kun hän riehuu, tappelee ja huutelee rumia en todellakaan tiedä mitä tekisin! Meillä on säännöt, meillä on tarrataulut, meillä on rangaistuspenkki... Mutta silti tänään menetin malttini ja karjuin naama punaisena. Hän on kuitenkin vielä niin pieni, mitä voin vaatia häneltä ja mitä en. Mitä minun PITÄÄ vaatia häneltä ja mitä ei. 


Ja esikoinen on esikoinen, ensimmäinen lapsi, jonka kanssa aivan kaikki on uutta ja hämmentävää. Kun esikoinen oli kuopuksen ikäinen, muistan kuinka taistelimme uhmakohtausten ja nukkumaanmenojen kanssa. Koin silloinkin valtavaa riittämättömyyttä. Nyt kuopuksen kanssa ne vain menevät. Monesti ajattelen, että tämä on nyt tätä ja takataskussa on jo 100 konstia valmiina joista vain valitsen siihen hetkeen sopivan. Luultavasti parin vuoden päästä nämä samat vaiheet tulevat kuopuksellekin, ja silloinkin ne vain menevät.

Esikoisen osa on vaikea. Olen itsekin esikoinen ja kyllä kokenut sen nahoissani. En voi kuin yrittää parhaani, rakastaa ja hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on.

1311195531_img-d41d8cd98f00b204e9800998e