Vähiin käy tämä ensimmäinen lukukausi. Huomenna on viimeinen tentti! Torstaiksi oli vielä ilmestynyt lukujärjestykseen "lääkehoitopassi perehdytys", mutta olen jo sopinut siihen kohtaan muuta menoa. Joko en mene lainkaan tai vain käväisen. Menoa en kuitenkaan pysty enää peruuttamaan...

Viime viikolla kävimme läpi kuolevan potilaan hoitomista ja vainajan laittoa. Se taisi monille olla hieman vaikea aihe, mutta itse en kokenut sitä lainkaan epämiellyttävänä. Varsinkin kun lähinnä keskityimme iäkkäisiin ihmisiin ja oletuksena oli, että ihmiset kuolevat vanhana. Itse olen ehkä päässyt niin sinuiksi menetysten ja kuoleman kanssa, ettei siitä puhuminen tai vainajista puhuminen tuntunut mitenkään pahalta. Kaikki me kuolemme ja tärkeintä ei ole se, koska kuolemme, vaan miten olemme siihen astisen elämämme eläneet. Kun olin ihan todella menettämässä kuopustani, tajusin että kukaan ei tiedä lähtönsä hetkeä, siksi jokainen päivä kannattaa elää niin ettei tarvitse myöhemmin haikailla menetettyä elämää. Varsinkin lapsistani pyrin iloitsemaan jokaisena päivänä. Koska tiedän, miten nopeasti kaiken voi menettää..

Kuolemasta toiseen aiheeseen... Eli tänään meillä oli näyttökoe, jossa jokaiselle arvottiin potilastapaus, joka piti suorittaa muiden edessä. Tässä toisessa kokeessa aiheina oli mm. hapen antaminen, verenpaineen mittaus, eristys, vainajan laitto, katetrointi, liman imeminen. Ja mikä näistä oli se haastavin ja vaikein? Katetrointi. Ja kenelle lankesi tuo tehtävä? Minulle. Siinä sitä sitten oltiin, opettajien ja kanssaopiskelijoiden valvovien silmien alla katetroimassa nukkea... Kaikki olivat pelänneet kenelle se katetrointi lankeaisi... Mutta minulla oli silti varma olo, tiesin että osaan homman ja hyvinhän se menikin! Olen kyllä ylpeä itsestäni! Kunpa huominen tentti menisi yhtä mukavasti :)