Tänään tein sen, mitä olen vuosien aikana miettinyt, pohtinut, punninnut...

Otin yhteyttä lapsettomuutta hoitavaan klinikkaan ja kyselin munasolun luovutuksesta!

Kun tulin äidiksi, hurahdin heti. Myönnän, se meni aluksi vähän yli. Luulin itsestäni liikoja. Odotin itseltäni liikoja. Toisen kanssa löysin tasapainon.

Vanhemmuus on muuttanut minua, koko maailmankuvaani. Vaikka olen nuori, en usko että elämässäni tulee koskaan tapahtumaan mitään niin mullistavaa kuin äitinä oleminen.

Kun on itse saanut kokea vanhemmuuden, tuntuu erityisen pahalta niiden ihmisten puolesta, jotka haluaisivat sen kokea, mutta erilaisista syistä eivät pysty. Lapsettomuus on kovin yleistä. Tiedän, että kun kuljen lapsieni kanssa kaupungilla, vastaan tulee naisia jotka eivät yrityksistä huolimatta saa kokea äitiyttä.

Aina kun kuulen juttuja tai luen artikkeleita lapsettomuuden tuskista, tulen valtavan surulliseksi. Miten epäreilua elämä joskus onkaan. Monet, joilla ei ole edellytyksiä vanhemmuuteen, saavat lapsia helposti. Ja monet, joilla olisi kaikki edellytykset vastuulliseen vanhemmuuteen, eivät yrityksistä huolimatta saa lapsia.

Luin munasolujen luovutuksesta ensimmäisen kerran jo esikoisen raskausaikana, kun imin itseeni kaikkea tietoa lapsista ja vanhemmuudesta. Siitä asti se on aina välillä putkahdellut mieleeni. Se olisi pieni teko minulta, mutta voisi muuttaa jonkun toisen elämän.

En tiedä vielä pystynkö edes luovuttamaan munasolujani. Onko terveydentilani riittävän hyvä, toimivatko munasarjani normaalisti jne... Toivon, että sopisin luovuttajaksi. Muutaman solun menetys ei ole minulle juttu eikä mikään. Minun kropassani ne ovat hyödyttömiä. Jollekin tuo mikroskooppisen pieni solu voisi antaa mahdollisuuden saada lapsen, kokea vanhemmuuden kaikkine iloine iloineen ja suruineen.

Ensi viikolla se luultavasti selviää. Sitä odotellessa...