Edellisessä postauksessa ollut kuva kaikessa huvittavuudessaan kuvaa mielestäni hyvin perheeni tämän hetkistä tilannetta.

Minulla on tosin vähemmän lapsia ja eläimiä eikä sateenvarjoakaan tarvita. Mutta yöt vietämme yhtä tiiviisti saman peiton alla, lapset, aikuiset ja eläimet sulassa sovussa.

Tilanpuutteesta ei ole kysymys. Lapsukaisilla on omat petinsä, joihin he iltaisin kiltisti nukahtavat. Mutta yön kuluessa he tepsuttelevat äidin ja isin viereen, monesti mukanaan värikäs joukko unikavereita. Ja se vähän vanhempi pieni onnistuu monesti pyydystämään elävän karvaisen unikaverin kainaloonsa.

Tämä ei ole mikään suunniteltu järjestely. Esikoinen nukkui periaatteessa vauvasta asti omassa sängyssään, yritin pitää siitä kiinni. Toisen kanssa luovutin. Pinnasänky oli hieno koriste nurkassa. Lasten kasvaessa he toki tarvitsivat omaa tilaa ja oma huone ja oma sänky ovat todella tärkeitä. Ovat todella tärkeitä, vaikka öisin hiippaillaankin vanhempien kainaloon tuhisemaan.

Joskus ärsyttää. Ärsyttää, kun joku vie tyynyn, toinen omii peiton ja tilaa ei ole nimeksikään. Joskus saan tarpeekseni ja ängen itseni kerrossängyn alasänkyyn.

Mutta tiedän, että tämä vaihe ei kestä kauan. Lapset kasvavat ja itsenäistyvät. Minusta on ihanaa, kun kainalossani tuhisee pieni lämpöinen paketti!